Suuri juhannusseikkailu (-sekoilu)

Oli helteinen kesäkuinen iltapäivä armonvuonna 2013 keskikesän juhlan aikaan. Pikku-Minkki oli kyntänyt Näsimerta jo puolestapäivästä lähtien ja miehistö oli levoton. Kapteeni oli jo kauan sitten luvannut, että maata olisi näkyvissä hyvissä ajoin ennen kuin tilanne kävisi sietämättömäksi. Olimme uuvuksissa. Colavarasto näytti uhkaavia merkkejä ehtymisestä ja pilssinpohja paistoi jo kirkkaana turkkilevyn alla. Ensimmäiset enteet vaarasta ja uhkaavasta kapinasta aluksella olivat kirkkaana kaikkien mielessä.

Purjehdimme äärimmäisen vaarallisilla vesillä. Tuuli oli kevyttä ja virta voimakasta. Vihamielisiä ja verenhimoisia piraatteja purjehti pitkin ja poikin Näsimerta mitä ilmeisimmin varsin tukevassa rommihumalassa. Vain vaivoin saimme estettyä useat uhkaavat tilanteet, joissa Pikku-Minkin kannelle yritettiin nousta koko vieraan aluksen voimalla. Vieraat alukset kulkivat ilman purjeita ja piti erittäin ikävää ääntä, perästä nousi sankka sauhu ja miehistö puhui käsittämätöntä kieltä. Emme ymmärtäneet heidän agressiivisesta puheenparrestaan juuri muita sanoja kuin "örrröröör" ja "kaljaa st****na". Entraushaat ojossa ja hampaisiin asti aseistautuneina nämä kirotut kaapparit jatkoivat kurssillaan suuntiman pysyessä samana. Pikku-Minkillä odotettiin pelonsekaisin tuntein ja helteestä huolimatta kylmä hiki otsalla mitä tuleman piti. Kannella tapahtuvassa myllytyksessä Minkki Crew olisi ehdottomasti ollut heikommilla, joten vain neuvokkuus ja Minkin ketteryys saattoi meidät enää pelastaa. Juuri  ennenkuin kaapparit olivat saavuttaneet entrausetäisyyden Pikku-Minkin ruorimies teki mitä yllättävimmän ja nerokkaimman manööverin mitä Näsimerellä on nähty ja tuikkasi Minkin keulan tiukasti oikealla sivuuttaen tunkeilijoiden perän sapelin kantaman etäisyydeltä. Tunkeilijat hätääntyivät Minkin manööveristä ja panikoivat aluksellaan kapteenin käskyttässä kuritonta miehistöään samalla tuntemattomalla primitiivisellä kielellä, jota emme lainkaan ymmärtäneet.

Pitkä ja vaivalloinen purjehdusmatkamme kesti ja kesti lukemattomia lasinlyöntejä, kunnes keulasta kajahti 1. vahtineljänneksen tähystäjän kaikkien niin hartaasti odottama huuto: "MAATA NÄKYVISSÄ!" Olimme saapuneet meille ennestään tuntemattoman saaren läheisyyteen. Aiemmin viikonloppuna olimme sataman tavernassa kuulleet yksijalkaiselta merimieheltä, että saarella on haudattu suuria salaisuuksia. Vanha merimies oli tuoksunut vahvasti halvalle jamaikalaiselle rommille, mutta oli kuitenkin juuri ja juuri kyennyt sopertamaan meille Salaisuuksien saaren summittaisen sijainnin.

Minkki laski varovaisesti maihin vanhaan salakuljetuslaituriin. Syväyksemme rajoitti meitä purjehtimasta liian lähelle saaren rantaa ja halusimme varmistaa nopean pakenemisemme musketin kantaman ulkopuolelle. Lähetimme nopeajalkaisen tiedustelijan rantaan varmistamaan, että ranta on ainakin tämän hetken turvallinen ja saatamme uskaltautua saarelle. Tiedustelija eteni nopeasti kuin kärppä puulta toiselle ja pusikosta toiseen pysähtyen välillä tähyilemään ja kuuntelemaan, josko metsässä liikkui jotain. Tiedustelijamme syöksyi saaren sisäosiin ja luulimme jo menettäneemme hänet kun miestä ei näkynyt eikä kuulunut vähään aikaan. Onneksi hän palasi väsyneenä, mutta helpottuneena kertoan, että saari vaikuttaisi ainakin tällä hetkellä turvalliselta. Hän oli kiivennyt saaren korkeimmalle kohdalle ja tähyillyt ympäriinsä, mutta ainoa mitä näkyi olivat julkeat kaapparikaljuunat ja vihollislaivaston fregatit, jotka partioivat ristiin rastiin Näsimerellä. Suurin osa aluksista näytti kuitenkin suuntaavaan kohti etelässä kohoavaa suurta ja voittamatonta Fort Mansea. Tämä vain lisäsi levottumuutta Pikku-Minkillä. Mitä tämä tarkoittaa? Kaikki kyselivät. Onko suuri hyökkäys alkamassa vai onko vihollinen jo soluttaunut Fort Manseen ja se on kukistettu ilman taisteluja.Luoja meitä auttakoon jos näin on tapahunut.

Uskaltauduimme Salaisuuksien saarelle jättäen alukselle vain tarpeellisen ankkurivahdin. Hyvin läheltä rantaa löysimme valtavan suuren tulen jäännökset. Ovatko saaren villit alkuasukkaat käyttäneet kyseistä tulisijaa mustiin ja pakanallisiin rituaaleihinsa vai ovatko saarella majaansa pitävät salakuljettajat polttaneet pettureita roviolla? Oli syy mikä tahansa se oli pelottava ja teki meidät tuskallisen tietoiseksi saarella vaanivista vaaroista. Emme voisi hetkeksikään antaa huomiokykymme herpaantua. Saarelta löytyi erikoisia rakennelmia, joiden käyttötarkoitusta emme kyenneet selvittämään. Mahdollisesti ne oli pystytetty saaren alkuasukkaiden palvomien pakanajumalien kunniaksi ja ne liittyivät jollain tavalla heidän palvontaan. Tai sitten ne olivat mitä iljettävimpiä vempaimia, joita verenhimoiset salakuljettajat käyttivät tekoihin, joita ei kunniallinen mies voi sanoiksi pukea.

salakuljettajien laituri

Leiriydyimme rannanläheisyyteen ja täydensimme varastojamme, lepäsimme ja söimme saarelta kaatamaamme villisikaa sitä mukaa kun se kypsyi vartaassaan. Aterioinnimme keskeytyi kovaan kilaukseen joka kantautui toiselta puolelta saarta. Tarrasimme miekkoihimme, musketteihimme ja  toisiimme ja odotimme. Emme tienneet mitä, mutta se oli selvää, ettemme olleet saarella yksin. Ketään ei näkynyt, eikä mitään enää kuulunut, mutta olimme varmoja, että leirinuotiomme savu oli nähty ja aterioinnin aikainen iloinen laulumme oli kuultu. Emme voisi enää perääntyä. Alukselle oli liian pitkä matka ja leiripaikassamme meillä saattaisi olla pienoinen etulyöntiasema, sillä se tarjosi edes jonkinlaista suojaa silmittömästi ryntäävältä joukkiolta villejä.

Odotimme ja odotimme, mutta mitään ei tapahtunut. Ravittuina ja levänneinä tunsimme itsemme vahvoiksi. Pelko alkSoi pikkuhiljaa antaa tilaa kasvavalle rohkeudelle ja muistimme varsinaisen tehtävämme tutkia Salaisuuksien saarta. Kuninkaallisen laivaston amiraali ei olisi ikinä antanut meille lupaa lähteä tälle retkelle, etenkään kun alkutiedot olivat peräisin satamatavernan juopuneelta yksijalkaiselta merimieheltä. Uteliaisuus oli voittanut amiraalin vaikutusvallan ja täällä sitä oltiin. Aivan oman onnemme varassa. Minkki Crew on kuitenkin tunnettu seikkailunhalustaan ja todistaakseen maineensa ja saadakseen lisää muistoja kerrottavaksi jälkipolville kiikkustuolista uskaltautuidumme jättämään rannan ja suuntaamaan askeleemme saaren sisäosiin.

Vaellettuamme lukemattomia peninkulmia läpi tiheän viidakon saavuimme saaren vastarannalle, jossa nökötti vaikuttavan näköinen ja kokoinen paaluvarustus.Paaluvarustus oli maalattu harmaaksi ja sieltä kantautui mehevä ruuan tuoksu. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Tilanne oli kutkuttava. Voimansa tunnossa olisimme olleet valmiit syöksymään päätä pahkaa varustukselle vallataksemme sen ja nostaaksemme viirimme salkoon. Seurasimme tilannetta hetken turvallisen matkan päästä. Mitään ei edelleenkään tapahtunut ja kuljimme varovaisesti kohti varustusta. Sen edustalla oli maa tamppautunut tasaiseksi kielien suurista pidoista tai ainakin suurista ihmismassoista, jotka ovat viettäneet aikaansa täällä. Tai sitten täällä on taisteltu ankarasti. Varustuksen viereltä lähtivät pitkospuut kohti rantaa. Kuljimme niitä pitkin hetken aikaa, kun tarkkasilmäinen upseeri haistoi ansan ja käski joukkomme heti pysähtymään. Siinä se oli. Keskiaikainen pääkoukku nökötti viritettynä viereisen kiven päällä. Ansan havainnut upseeri selitti pikaisesti mikä tämä pääkoukku on ja kuinka viheliäinen ansa siitä saadaan. Väistimme virityksen varovaisesti ja pian eteemme avautui henkeäsalpaavan upea ulappamaisema. Maisema oli niin kaunis, että unohdimme missä olimme ja ilmeisesti tämä olikin ollut saarelaisten tarkoituskin, sillä takaamme kajahti huuto:"lähettekö saunaan?". Meidät oli yllätetty. Olimme pulassa. Ei tietoa ulospääsystä. Oli pakko keksiä jotain. Joukkomme johtaja lähestyi puhujaa, joka kaikeksi onneksi puhui ymmärtämäämme yleiskieltä ja tarjosi tälle taskustaan lasihelmiä, jos hän päästäisi meidät menemään. Kerroimme, että olemme kuninkaallisen laivaston palveluksessa ja ennemmin tai myöhemmin meitä alettaisiin etsiä, ettekä te saarelaiset olisi enää turvassa. Me puolestamme lupaamme kautta kiven ja kannon, ettemme paljasta Salaisuuksien saaren salaisuutta kenellekään elävälle sielulle ja viemme sen mukanamme minne ikinä päädymmekin.

Joukkien johtaja oli otettu lupauksistamme ja lasihelmistämme. Hän antoi meille vastalahjaksi tynnyrillisen omenoita, banaaneja ja traania. Olimme enemmän huojentuneita henkikultamme säilymisestä, kuin heimopäällikön meille suomistaan lahjoista, kun irrotimme Pikku-Minkin salakuljettajien laiturista ja suuntasimme takaisin kohti Fort Mansea toivoen, että kaikki olisi kunnossa siellä ja se olisi selvinnyt mahdollisesta taistelusta vihollisalusten kanssa. Minkki saapui illansuussa Hare Islandille, Fort Mansen ensimmäiseen eduslinnakkeeseen ja silloin tiesimme olevamme turvassa. Kotimatka oli mennyt rauhallisemmin ja saimme jo Kusikareilta seuraksemme muita kuninkaallisen laivaston aluksia ja purjehdimme yhtenä armaadana kohti kotia.